Mutta tässä, sanoisin

Mutta tässä, sanoisin, näissä Jeanninen kysymyksissä, piileekin villakoiran varsinainen ydin: ne syyt joita ihmisillä on antaa arvoa asioille ovat äärimmäisen arveluttavia; se on, jos kysymys Miksi? esitetään kyllin usein, havaitaan, että viimeinen päämäärä (joka, mikä on muistettava, antaa koko ketjulle sen arvon) on järjellä puolustamaton, loogisesti perustelematon.

Oletetaan Harrisonin sanovan, että hän antoi lojalisteille neljätuhtatta dollaria, koska hänen mielestään marxismi on parempi kuin fasismi tai kapitalismi. Miksi? Hän vastaa: ‘Jos päämääränä on sosiaalinen oikeudenmukaisuus, marxismi on paras keino siihen.’ Hyväksyen sinun hypoteesisi, miksi oikeudenmukaisuus on parempi kuin epäoikeudenmukaisuus? (Tässä hän saattaisi sanoa ‘Sen vain on’, kuten Haecker sanoi sen että ‘Elämän olemassaolo sinänsä on hyvä asia’, jossa tapauksessa olemme tekemisissä autuuttavien näkyjen kanssa emmekä voi esittää lisäkysymyksiä.)

‘Koska oikeudenmukaisuus on sivistyksen perusehto: jos haluaa sivistystä, on haluttava oikeudenmukaisuutta.’ Miksi sivistys on parempi kuin sivistymättömyys? ‘Sinun ei sitä pitäisi kysyä: kaikki ne asiat joita sinä todennäköisesti arvostat ovat mahdollisia ainoastaa sivistyneessä yhteiskunnassa.’ Väittelyn loppu, sillä olemme siinä mistä lähdimme.

Asian ydin on siinä, että jos-keino, erinomainen silloin kun tahtoo tehdä arvoarvostelmista päätelmiä, on puolustettavissa ainoastaan siihen asti kun näitä josia ei aseteta kyseenalaisiksi. Ne syyt joilla ihmiset panevat arvoa asioihin ovat aina lopulta (jos kohta eivät välttämättä välittömästi) arveluttavia, irrationaaleja.

Lyhyesti sanoen, ei ole mitään lopullista syytä sanoa mitään tärkeäksi tai arvokkaaksi; ei mitään lopullista syytä asettaa jotakin asiaa toisen edelle.

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 270-271 (lihavointi jp)

Ensiksikin minulla

Ensiksikin, minulla on lisää sanomista prinssi Hamletista. Sinä muistat että viimeistä edellisessä kappaleessa minä julistin herra Haeckerille, että jokaisen joka haluaa järjestää elämänsä rationaaliselle perustalle – jokaisen joka haluaa elää järkevästi – on ennen kaikkea muuta vastattava Hamletin kysymykseen, kysymykseen itsemurhasta.

Lisäisin vielä, että jos hän haluaa osakseen minun kunnioitukseni, hänen valintansa elämän puolesta täytyy perustua varmemmalle pohjalle kuin Hamletilla- että ‘omatunto tekee meistä kaikista pelkureita’: että itsemurhan valitseminen on tuntemattoman pahan valitsemista tunnetun sijasta. Tämä asenne (aivan samoin kuin Montaignen väitteet vallankumousta ja uudistusta vastaan) on, kuten prinssi myöntää, pelkästään pelkurimainen, ei järkevä.

Toisaalta, jos ihminen valitsee kuoleman, niin olkoon tämäkin valinta toki järkevämmin perusteltu kuin Hamletilla – se että vain pakenee ‘kurjan kohtalon ansoja ja nuolia’ on yhtä pelkurimaista kuin se että pelkää unia haudan takana.

Ei pidä luulla että minä olen mikään arvostelukyvytön itsemurhan kannattaja; sellainen yliyksinkertaistaminen tekee vastaväitteet liian helpoiksi. Minä vain olen sitä mieltä että niillä, jotka haluavat elää järkevästi, tulisi olla syyt siihen miksi he elävät, tai muuten tappakoot itsensä. Tämä on minun mielestäni järkevästi ajateltu, vai eikö ole?

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 230 (lihavointi jp)

En ollenkaan

‘En ollenkaan. Minä en sanonut että jokaisen pitäisi kehittää perusteltu katsomus. Mutta jos sitä aikoo, silloin on vastattava tähän itsemurhakysymykseen ennen kuin aloittaa mitään, se on ilmiselvä seikka. Jos haluaa puhua järkevästi, niin sen minä olen oppinut ettei pidä käyttää sanoja pitää tai täytyy ennen kuin on käyttänyt sanaa jos.’

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 24

Tarvitseeko minun selittää

Tarvitseeko minun selittää? Näinhän elämässä paljolti on: ystävämme uivat virran mukana ohi; me joudumme tekemisiin heidän kanssaan; he uivat virran mukana eteenpäin, ja meidän on pakko luottaa kuulopuheisiin tai kadottaa heidän jälkensä kokonaan; he uivat virran mukana taas takaisin, ja meidän on joko uudistettava ystävyytemme – päästäksemme ajan tasalle – tai saatamme huomata että hän ja minä emme enää ymmärrä toisiamme.

Ja juuri siten käy tämän kirjan kanssa, kuten olen varma. Se on uiva ooppera, ystäväni, tupaten täynnä kuriositeetteja, melodraamaa, spektaakkelia, opetusta ja viihdettä, mutta se ui miten sattuu minun harhailevan proosani vuorovesiaalloilla: sinä saat sen näkyviisi, sitten kadotat sen, sitten äkkäät sen taas: ja vaatii epäilemättä kaiken sinun tarkkaavaisuutesi ja mielikuvituksesi – sen lisäksi aika tavalla kärsivällisyyttä, jos olet keskivertoihminen – pysyä juonen jäljillä kun se purjehtii yhtämittaa pois ja taas näkyviin.

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 24

Alitajuisesti aloin

Alitajuisesti aloin suhtautua kanssaihmisiini kuin enemmän tai vähemmän rauhantahtoisiin eläimiin, joidan joukossa yleensä oli turvallista liikkua (niin kauan kun noudatti tiettyjä hiljaa sovittuja sääntöjä), tai kun enemmän tai vähemmän rauhallisten hullujen yhdyskuntaan, jossa yleensä oli turvallista asua (niin kauan kuin mukautui, ainakin ulkonaisesti, heidän hulluutensa tiettyihin puoliin).

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 184