Mutta tässä, sanoisin

Mutta tässä, sanoisin, näissä Jeanninen kysymyksissä, piileekin villakoiran varsinainen ydin: ne syyt joita ihmisillä on antaa arvoa asioille ovat äärimmäisen arveluttavia; se on, jos kysymys Miksi? esitetään kyllin usein, havaitaan, että viimeinen päämäärä (joka, mikä on muistettava, antaa koko ketjulle sen arvon) on järjellä puolustamaton, loogisesti perustelematon.

Oletetaan Harrisonin sanovan, että hän antoi lojalisteille neljätuhtatta dollaria, koska hänen mielestään marxismi on parempi kuin fasismi tai kapitalismi. Miksi? Hän vastaa: ‘Jos päämääränä on sosiaalinen oikeudenmukaisuus, marxismi on paras keino siihen.’ Hyväksyen sinun hypoteesisi, miksi oikeudenmukaisuus on parempi kuin epäoikeudenmukaisuus? (Tässä hän saattaisi sanoa ‘Sen vain on’, kuten Haecker sanoi sen että ‘Elämän olemassaolo sinänsä on hyvä asia’, jossa tapauksessa olemme tekemisissä autuuttavien näkyjen kanssa emmekä voi esittää lisäkysymyksiä.)

‘Koska oikeudenmukaisuus on sivistyksen perusehto: jos haluaa sivistystä, on haluttava oikeudenmukaisuutta.’ Miksi sivistys on parempi kuin sivistymättömyys? ‘Sinun ei sitä pitäisi kysyä: kaikki ne asiat joita sinä todennäköisesti arvostat ovat mahdollisia ainoastaa sivistyneessä yhteiskunnassa.’ Väittelyn loppu, sillä olemme siinä mistä lähdimme.

Asian ydin on siinä, että jos-keino, erinomainen silloin kun tahtoo tehdä arvoarvostelmista päätelmiä, on puolustettavissa ainoastaan siihen asti kun näitä josia ei aseteta kyseenalaisiksi. Ne syyt joilla ihmiset panevat arvoa asioihin ovat aina lopulta (jos kohta eivät välttämättä välittömästi) arveluttavia, irrationaaleja.

Lyhyesti sanoen, ei ole mitään lopullista syytä sanoa mitään tärkeäksi tai arvokkaaksi; ei mitään lopullista syytä asettaa jotakin asiaa toisen edelle.

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 270-271 (lihavointi jp)

Ensiksikin minulla

Ensiksikin, minulla on lisää sanomista prinssi Hamletista. Sinä muistat että viimeistä edellisessä kappaleessa minä julistin herra Haeckerille, että jokaisen joka haluaa järjestää elämänsä rationaaliselle perustalle – jokaisen joka haluaa elää järkevästi – on ennen kaikkea muuta vastattava Hamletin kysymykseen, kysymykseen itsemurhasta.

Lisäisin vielä, että jos hän haluaa osakseen minun kunnioitukseni, hänen valintansa elämän puolesta täytyy perustua varmemmalle pohjalle kuin Hamletilla- että ‘omatunto tekee meistä kaikista pelkureita’: että itsemurhan valitseminen on tuntemattoman pahan valitsemista tunnetun sijasta. Tämä asenne (aivan samoin kuin Montaignen väitteet vallankumousta ja uudistusta vastaan) on, kuten prinssi myöntää, pelkästään pelkurimainen, ei järkevä.

Toisaalta, jos ihminen valitsee kuoleman, niin olkoon tämäkin valinta toki järkevämmin perusteltu kuin Hamletilla – se että vain pakenee ‘kurjan kohtalon ansoja ja nuolia’ on yhtä pelkurimaista kuin se että pelkää unia haudan takana.

Ei pidä luulla että minä olen mikään arvostelukyvytön itsemurhan kannattaja; sellainen yliyksinkertaistaminen tekee vastaväitteet liian helpoiksi. Minä vain olen sitä mieltä että niillä, jotka haluavat elää järkevästi, tulisi olla syyt siihen miksi he elävät, tai muuten tappakoot itsensä. Tämä on minun mielestäni järkevästi ajateltu, vai eikö ole?

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 230 (lihavointi jp)

En ollenkaan

‘En ollenkaan. Minä en sanonut että jokaisen pitäisi kehittää perusteltu katsomus. Mutta jos sitä aikoo, silloin on vastattava tähän itsemurhakysymykseen ennen kuin aloittaa mitään, se on ilmiselvä seikka. Jos haluaa puhua järkevästi, niin sen minä olen oppinut ettei pidä käyttää sanoja pitää tai täytyy ennen kuin on käyttänyt sanaa jos.’

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 24

Tarvitseeko minun selittää

Tarvitseeko minun selittää? Näinhän elämässä paljolti on: ystävämme uivat virran mukana ohi; me joudumme tekemisiin heidän kanssaan; he uivat virran mukana eteenpäin, ja meidän on pakko luottaa kuulopuheisiin tai kadottaa heidän jälkensä kokonaan; he uivat virran mukana taas takaisin, ja meidän on joko uudistettava ystävyytemme – päästäksemme ajan tasalle – tai saatamme huomata että hän ja minä emme enää ymmärrä toisiamme.

Ja juuri siten käy tämän kirjan kanssa, kuten olen varma. Se on uiva ooppera, ystäväni, tupaten täynnä kuriositeetteja, melodraamaa, spektaakkelia, opetusta ja viihdettä, mutta se ui miten sattuu minun harhailevan proosani vuorovesiaalloilla: sinä saat sen näkyviisi, sitten kadotat sen, sitten äkkäät sen taas: ja vaatii epäilemättä kaiken sinun tarkkaavaisuutesi ja mielikuvituksesi – sen lisäksi aika tavalla kärsivällisyyttä, jos olet keskivertoihminen – pysyä juonen jäljillä kun se purjehtii yhtämittaa pois ja taas näkyviin.

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 24

Alitajuisesti aloin

Alitajuisesti aloin suhtautua kanssaihmisiini kuin enemmän tai vähemmän rauhantahtoisiin eläimiin, joidan joukossa yleensä oli turvallista liikkua (niin kauan kun noudatti tiettyjä hiljaa sovittuja sääntöjä), tai kun enemmän tai vähemmän rauhallisten hullujen yhdyskuntaan, jossa yleensä oli turvallista asua (niin kauan kuin mukautui, ainakin ulkonaisesti, heidän hulluutensa tiettyihin puoliin).

- John Barth romaanissa Uiva ooppera, WSOY 1972, s. 184

If there is any

“If there is any political moral to be found in this world,” Stencil once wrote in his journal, “it is that we carry on the business of this century with an intolerable double vision. Right and Left; the hothouse and the street. The Right can only live and work hermetically, in the hothouse of the past, while outside the Left prosecute their affairs in the streets by mainpulated mob violence. And cannot live but in the dreamscape of the future.

What of the real present, the men-of-no-politics, the once-respectable Golden Mean? Obsolete; in any case, lost sight of. In a West of such extremes we can expect, at the very least, a highly alienated populace within not many years.”

-Thomas Pynchon, in the novel V (p. 441, Bantam Windstone paperback edition, 1963)

History, the proverb says

History, the proverb says is made at night. The European civil servant normally sleeps at night. What waits in his IN basket to confront him at nine in the morning is history. He doesn’t fight it, he tries to coexist with it.

-Thomas Pynchon, in the novel V (p. 215, Bantam Windstone paperback edition, 1963)

He had decided

He had decided a long ago that no Situation had any objective reality: it only existed in the minds of those who happened to be in on it at any specific moment. Since these several minds tended to form a sum total or complex more mongrel than homogenous, The Situation must necessarily appear to a single observer much like diagram in four dimensions to an eye conditioned to seeing its world in only three.

Hence the success or failure of any diplomatic issue must vary directly with the degree of rapport achieved by the team confronting it.

-Thomas Pynchon, in the novel V (p. 174, Bantam Windstone paperback edition, 1963)

Until last year

Until last year along came theFashoda crisis and quite early one morning Covess was discovered in spats and a pith helmet, working his way around Piccadilly trying to recruit volunteers to invade France. Therehad been some idea of commandeering a Cunard liner. By the time they caught him he’d sworn in several coster-mongers, two streetwalkers and a music-hall comedian. Stencil remembered painfully that they all had been singing Onward, Christian Soldiers in various key and tempi.

-Thomas Pynchon, in the novel V (p. 174, Bantam Windstone paperback edition, 1963)

Perhaps history this century

Perhaps history this century, thought Eigenvalue, is rippled with gathers in its fabric such that if we are situated, as Stencil seemed to be, at the bottom of the fold, it’s impossible to determine warp, woof or pattern anywhere else.

By virtue, however, of existing in one gather it is assumed there are others, compartemented off into sinuous cycles each of which come to assume greater importance than the weave itself and destroy any continuity. Thus it is that we are charmed by the funny-looking automobiles of the ’30s, the curious fashions of the ’20s, the peculiar moral habits our grandparents.

We produce and attend musical comedies about them and are connected into a false memory, a phony nostalgia about what they were. We are accordingly lost to any sense of continous tradition. Perhaps if we lived on a crest, things would be different. We could at least see.

-Thomas Pynchon, in the novel V (p. 198, Bantam Windstone paperback edition, 1963)

For that moment at least

For that moment at least they seemed to give up external plans, theories, and codes, even the inescapable romantic curiosity about one another, to indulge in being simply and purely young, to share that sense of the world’s affliction, that outgoing sorrow at the spectacle of Our Human Condition which anyone this age regards as reward or gratuity for having survived adolescence.

For them the music was sweet and painful, the strolling chains of tourists like a Dance of Death. They stood on the curb, gazing at one another, jostled against by hawkers and sightseers, lost as much perhaps in that bond of youth as in the depths of the eyes each contemplated.

-Thomas Pynchon, in the novel V (p. 198, Bantam Windstone paperback edition, 1963)

Hello world!

Welcome to WordPress.com. This is your first post. Edit or delete it and start blogging!